Vesa-Ilkka Laurion holokaustiartikkelit

Päivän mietelauseen saavat hoidella Joseph Burg sekä ortodoksijuutalainen R.W: Carlo Mattognon ja Jürgen Grafin kirjassa Majdanek (3. laajennettu painos) on alussa Burgin kirjasta Majdanek in alle Ewigkeit? pätkä: “Kun olin Breslaussa propagandistien koulussa, jossa meille näytettiin juutalaisista tehtyä saippuaa ja kerrottiin kaasukammioista ja tuhoteorioista, eräs nuori mies kiinnitti huomioni rohkealla rehellisyydellään. Tapasin hänet uudelleen muistelukampanjan yhteydessä Hildesheimissa. Hän valitti, että hänen valmis hakemuksensa on jo kahdesti palautettu hänelle ja häntä on uhattu, että jos hän ei muista yksityiskohtiaan myöten työtään kaasukammiolla, hän ei pääsisi emigroitumaan Yhdysvaltoihin. R. W. oli 30-vuotias ja kertoi kyyneleet silmissä, että hänen uskonnollinen vakaumuksensa oli sellainen, ettei hän voinut valehdella edes goyimin tappioksi. Hän nojasi Exoduksen kohtaan 20:16, joka kielsi antamasta väärää todistusta naapuristaan. Hän kertoi olleensa täiden desinfioinnista vastaava Majdanekissa ja myöhemmin Birkenaussa. Jo tuolloin hänellä oli ollut ongelmia juutalaisten esimiestensä kanssa, koska hän kieltäytyi osallistumasta desinfiointiin tuotujen vaatteiden varastamiseen. R.W. valitti, että kyselijät vaativat häntä muuttamaan täiden tuhoamisen vaatteista ihmisten teloitusten seuraamiseksi. (s. 12-13)

Näin siis muistin virkistämiseksi huomaamme kansainvälisten toimielinten viranomaisten ym. paljastaman laajan emigraation Israeliin lisäksi olleen myös laajaa muuttoliikettä itäblokista sodan jälkeen muualle eli vankeina ollut juutalaisväestö palasi pois länteen. Esim. kenraali Patton kirjoittaa 2 miljoonasta juutalaisesta, jotka palasivat keskitysleireiltä ja getoista itäalueilta. ”Kadonneita” juutalaisia on nettikeskusteluissa mainittu lasketun siten, että on katsottu määrä enne sota aja sen jälkeen. Tämä ei ole luotettavaa ja sitä paitsi  jäljellejääneiden tilastot itäblokin maissa eivät myöskään ole luotettavat. Sotapropagandan lisäksi olemme huomanneet, että sitä taisi johtaa sama johtoeliiti kuin USAa ja länsimaitakin. Etenkin itäblokin johtokerros muodostui pääasiassa Neuvostoliitosta tulleista juutalaisista kommunisteista.

Noniin. Mietelause on pitempi kuin päivän epistola. Tänään ajattelin muistuttaa Vesa-Ilkka Laurion loistavista holokausti -aiheisista kirjoituksista. Hänen bloginsa näkyy taas ja kaikki holokaustiartikkelit ovat erittäin korkeatasoisia (tietysti monet muutkin kirjoitukset, etenkin juutalaisuus -osiossa olisi monelle tärkeää ja olennaista tietoa). EDIT : Eivät ole enää auki. EDIT Niitä on lyhyitä ja pitkiä ja hän on tehnyt valtavasti työtä niitä kirjoittaessaan. Ne ovat joskus tunnettujen revisionistien artikkeleita, mutta useammin tiivistelmiä ja koosteita heidän korkeatasoisista teoksistaan. Sivustolta holocausthandbooks.com voi tietysti ilmaiseksi ladata englanninkielisiä loistavia tutkimuksia, mutta kaikki eivät osaa englantia ja Laurion artikkelit ovat oiva johdatus aiheeseen ja kattava sekä asiat seikkaperäisesti selvittävä  esitys aiheesta niille, jotka eivät koskaan jaksa lukea yhtäkään tutkimusta tai selailla revisionistisia sivustoja lyhyiden artikkelien lukemiseksi.

Tässä on esimerkkinä em. Josef Burgin todistus, joka ei ole pitkä. Se on valittu siksi, että Burg oli juutalainen toisinajattelija, joka rohkeasti ja ansiokkaasti taisteli totuuden puolesta.  Lisäksi luulen, että hän jo ammoin kuolleena on jo jäänyt unohduksiin nuorten polvien mielissä ja sivuun tämän päivän keskusteluista. Kirja, josta lainaus alun perin on peräisin, löytynee VHO:n sivustoilta. Burgin kirjoja on saksaksi myös ainakin Neuschwabenland-arkistossa.

(Ks. kirjoituksen loppuun)

Oikeastaan minun piti laittaa makupalaksi vain toinen tiivis ja lyhyt esitys eli artikkeli Auschwitzin lääkäristä tri Josef Mengelestä. Hänen kohtalonsa on malliesimerkki holokaustipropagandasta. Miestä ei pidetty sodan jälkeen minään suurena rikollisena ja häntä kuulusteltiin lyhyesti. Hän asui jonkin aikaa kaikessa rauhassa, kunnes joutui pakenemaan rikollisten voittajien uuden uskontonsa tueksi järjestämiä vainoja. Vasta 70-luvulla miehestä tehtiin mediassa itse pahuus ja julmia ihmiskokeita tehnyt hirviö. Koko Mengele on vain mediakupla. Kaikki hänestä kerrotut tarinat ovat valhetta:

(Kirjoitus on poistettu. Olen samoista lähteistä kirjoittanut oman Mengele-kirjoituksen Toiseen näkemykseen.)

Samalla tavoin ovat syntyneet monet vallitsevat uskomukset holokaustista. Media on alkanut jauhamaan valheita esim. 500 000 murhatusta romanista tai kaasutetuista sadoista tuhansista homoista. Sitten poliitikot ovat jauhaneet valheita ja asia on muuttunut totuudeksi, koska kukaan ei ole uskaltanut juurikaan vastustaa ja vastustajia ei ole medioiden esityksissä koskaan mainittu. Jos esim. keskustelupalstoilla on yrittänyt esittää näitä satuja vastaan jotain faktaa, on bannattu tai saanut kaikkien muiden paheksunnan osakseen ja henkilö on julistettu rasistiksi ja juutalisvihaajaksi sekä uusnatsiksi, äärioikeistoaliseksi tai ties miksi hörhöksi ja/tai väkivaltaihmiseksi tai typerykseksi.

Oikeastaan koko virallinen käsitys holokaustista on vain kokoelma tällaisia hirvittäviä ja törkeitä valheita. Voittajat ovat ne sepittäneet ja määränneet toistettavan. He ovat kuoleman tai vankeuden uhalla (Esim. lehti-ilmoituksilla julistettiin miehitysvyöhykkeen lehdessä asumisoikeuden ja elintarvikekorttien menettämisellä syytettyjä puolustavia todistajia tai niitä, jotka eivät suostu todistamaan ja siis halutulla tavalla) määränneet ihmiset valehtelemaan tarvittaessa näytösoikeudenkäynneissä. Sekä saksalaisia kiduttamalla ja uhkaamalla että tällaisilla muilla kieroilla tavoilla on saatu pettävä pohja valehdella lisää ja lisää. Miljoonien uhrimäärät ovat myös samanlainen törkeä valhe, sillä holokaustista eläkkeitä saaneiden ja muiden siitä selvinneiden määrät paljastavat uhrimäärän hyvin paljon pienemmäksi, erinäisten kovien faktojen mukaan juutalaisia kuoli vain noin 100 000 – 200 000. Toinen törkeä valhe oli väittää ruumishuoneita keskitysleireillä kaasukammioiksi. Tästä valheesta pidetään härkäpäisesti kiinni ja siis ihmiskaasutuksista, mikä on täysin perätön väite. Zyklon B oli hyönteismyrkky vaatteiden ja tilojen desinfioimiseksi ja diesel-pakokaasu ei taas sovellu tappamiseen. Kaikki on saatu läpi valehtelulla, aivopesulla ja väkivaltakoneistoilla. Kaikin mahdollisin keinoin ja salakavalalla myyräntyöllä. Holokaustiuskonnon rakentajilla on äärettömän suuri valta ja he omistavat kaikki Suomenkin puolueet. Lainaus kolmannesta kirjoituksesta:

(Ks kirjoituksen loppuun)

Kammottava todiste holokaustiuskontoa rakentavien talmudistien vallasta ovat uudet vihapuhelait ja niiden tulkinnat. Perussuomalaisten sionististen maanpettureiden tilatuilla vihapuheilla luodaan ilmapiiriä ja niiden verukkeella ja muutenkin ollaan säätämässä myös holokaustista keskustelemista rikokseksi. Myöskään Talmudin vaarallisia opetuksia ei pian kai saa paljastaa ja talmudistilahkolaisten puuhia tänään ja menneisyydessä. Siis kammottavin todiste tästä ovat poliisimies Marko Forssin puheet esim. Homma-foorumilla. Hänen mukaansa ”kiistatta toteen näytettyjen kansanmurhien” kiistäminen tai vähättely / valava epäileminen on ”uuden kansanmurhan valmistelua”. Näkee, että sanat suuhun tulevat suoraan Israelista ja lubavicheiltä ja samoin siis myös Illmanille. Siis tuo on niin uskomatonta puhetta ja törkeää roskaa, että en tiedä, mitä sanoisin tuosta tyypistä. Tänään olen ajatellut asiaa, mutta esitän vain sen, mitä tämä nettipoliisi” kirjoitti. Niillä, joilla vielä on aivot, tajuavat kyllä tilanteen ja lausunnon vakavuuden. Siis päättäjämme ovat panneet nämä ainekset asialle, jotta röyhkeää ja törkeää valhetta ilman todisteita ei voisi kaataa ja vapauttaa ihmisiä sen kahleista. Tämä maahan on jo talmudistien hullujenhuone, jos ei edes hälykellot soi tuollaisesta puheesta täällä hompanssien lauman ulkopuolella. Siis maamme johto väittää, että tämä minun bloggukseni on ”uuden kansanmurhan epäsuoraa valmistelua”?

Lisätäköön vielä monien vähän tuntema juttu. Zyklon b:tä väitettiin vasta sodan jälkeen käytetyn kaasuna ihmisten tappamiseen. Ja Auschwitz-Birkenaussa. Sitä ennen puhuttiin pakokaasusta ja sähköstä, myös vesihöyrystä. Höss pantiin allekirjoittamaan paperi, jossa väitettiin kaikenlaista päätöntä ja esim. juuri hänen itse keksineen zyklon b:n, kun Himmler olisi antanut vain tehtäväksi tappaa kaikki. Treblinkassa, Sobiorissa ja Belzecissä on pitäydytty virallisen totuuden tarinoissa diesel-pakokaasuissa, jolla ei todistetusti voi edes suorittaa teloituksia. Tämä kaikki on erittäin tökeröä ja epäuskottavaa, karkeaa valehtelua ja lavastusta. Siksi nämä jutut jäävätkin yleensä kaikenlaisten kauhu- ja nyyhkytarinoiden varjoon.

—-

Lainaan tähän loppuun kaksi Vesa-Ilkka Laurion artikkelia. Ne ovat ”Joseph Burgin valallinen todistus” ja ”Tutkijoiden lausuntoja”.

Kirjoittaja on siis Vesa-Ilkka Laurio. Toinen näkemys ottaa täyden vastuun artikkeleiden julkaisusta.

Joseph Burgin valallinen todistus

Seuraava on tiivistelmä todistuksesta, jonka juutalainen Joseph G. Burg antoi Ernst Zündeliä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä v. 1988 (Zündel oli syytteessä holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä). Lähteenä teos ”Did six million really die?”, toim. Barbara Kulaszka, s. 259-262.

Joseph G. Burg oli kahdestoista puolustuksen kutsuma todistaja. Hän todisti tiistaina maaliskuun 29. ja keskiviikkona maaliskuun 30. päivänä 1988.

Kahdeksan tai yhdeksän vuoden ajan ennen vuotta 1981 Zündel oli kirjeitse ja vierailukäyntien muodossa ollut yhteydessä Joseph G. Burgiin, juutalaiseen kirjailijaan, joka oli kirjoittanut useita kirjoja toisesta maailmansodasta. Näitä kirjoja olivat Guilt and Fate (saks. Schuld und Schicksal), Scapegoats (saks. Sündenböcke), Zionist Nazi Censorship in the Federal Republic of Germany (saks. Zionazi Zensur in der BDR), National Socialist Crimes of Bad Conscience by Germans against Germans under Zionist Direction (saks. NS-Verbrechen Prozesse des schlechten Gewissens) sekä Major Attacks of Zionists against Pope Pius XII and the German Governments. Burg oli keskustellut näistä kirjoista Zündelin kanssa ja uskoi, että tämä oli hyväksynyt ne. Muita Burgin kirjoja: Majdanek in alle Ewigkeit?, Terror und Terror, Verschwörung des Schweigens, Ich klage an, Der jüdische Eichmann und der Bundesdeutsche Amalek, Jüdisch-deutscher Dialog, Troika, Zions trojanischer Galapferd, Holocaust des schlechten Gewissens unter Hexagramm Regie, Gift oder Honig, Gesinnungsjustiz in der CIA – Mossad – Bundesrepublik Deutschland.

Kirjoissaan Burg käsitteli väitettyjä natsien tuhoamisleirejä. Burg oli puhunut satojen ihmisten kanssa, jotka olivat olleet Auschwitzissa, ja hän oli vieraillut tässä leirissä syksyllä 1945. Burg oli tahtonut nähdä krematoriot, sairaalat ja erityisesti uuden suuren leipomon. Hän tahtoi myös löytää kaasukammiot, vaikka tuohon aikaan kaasutukset eivät olleet vielä muodissa. Hän ei löytänyt mitään kaasukammioita. Burg tuli siihen käsitykseen, ettei ollut mitään ”tuhoamisleirejä”, kaasukammioita tai suunnitelmaa tuhota Euroopan juutalaiset. Nämä käsityksensä hän toi julki kirjoissaan ja Zündelin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa.

Burg kävi myös kolme kertaa Majdanekissa. Hän löysi Majdanekista kaasukammioita, mutta hän todisti, että ne olivat desinfiointikaasukammioita epidemioita aiheuttavien täiden ja kirppujen hävittämiseksi. Tällaiset kammiot olivat tavallisia eri leireissä, ja niissä luki saksan kielellä ”Varoitus! Myrkyllistä kaasua!” kuolemanvaaraa osoittavan pääkallonkuvan alla. Zyklon-B oli uusi aine, jota käytettiin vaatteiden desinfioimiseen. Se tuhosi eliöt mutta ei kangasta.

Sodan jälkeen Burgin korviin kantautui paljon väitteitä, että ihmisiä kaasutettiin Auschwitzissa ja Majdanekissa. Hän todisti, että ne johtuivat joko typeryydestä tai olivat propagandaa. Hän huomautti, että siihen mennessä (so. vuoteen 1988 mennessä) ei oltu löydetty dokumenttia, joka osoittaisi, kuka olisi antanut kaasutusmääräyksen, kuka olisi rakentanut kaasukammiot ja minne niitä olisi rakennettu. Saksalaisia viranomaisia nimenomaan sanottiin ”superbyrokraateiksi”. Sen vuoksi ei voinut olla niin, että kaikkien näiden vuosien jälkeen ei olisi voitu löytää yhtäkään dokumenttia.

Burg todisti, että hän oli puhunut satojen ihmisten kanssa, jotka olivat huoltaneet ja käyttäneet krematorioita, mutta ihmisiä, jotka olisivat käyttäneet kaasukammioita, oli mahdoton löytää. Kukaan ei ollut julkaissut itsestään mitään sellaista, että hän olisi työskennellyt laitoksessa, jossa tapettiin ihmisiä kaasulla. Olemassa oleva kirjallisuus kaasutuksista oli täysin ristiriitaista. Miksi? Koska kaikki oli keksittyä. Nämä käsityksensä hän julkaisi kirjoissaan.

Jokaisessa suuressa leireissä oli krematorioita. Kyseessä oli käytännön sanelema asia. Ihmisiä kuoli. Kun saksalaiset valtasivat itäiset alueet, suuria leirejä perustettiin, ja kun sota jatkui, niissä oli yhä useampia ja suurempia krematorioita. Epidemioita puhkesi, ja ne nostivat kuolemien lukumäärää. Krematorioiden kohdalla oli kyse hygieniasta: polttaminen oli hygieenisempää kuin hautaaminen, ja se vaati vähemmän tilaa.

Kuten muidenkin leirin toimintojen kohdalla, asukit huolehtivat krematorioista. Se oli kaikkein raskainta ja hankalinta työtä, koska siinä jouduttiin kuumuudessa nostelemaan ruumiita uuneihin. Asukit työskentelivät usein kolmessa vuorossa kellon ympäri. Nämä työntekijät tekivät työtään vapaaehtoisesti. Heitä pyysi työhön juutalaisneuvosto tai juutalainen poliisi. Oli tärkeää kysyä, kuinka juutalaisneuvosto tai juutalainen poliisi teki yhteistyötä saksalaisen SS:n kanssa.

Kun ne (krematoriot) olivat täydessä toiminnassa, savupiipuista tuli enemmän savua. Loimun väri myös vaihteli loogisesti säästä tai vuorokaudenajasta riippuen. Ihmiset keksivät tarinoita, että sisällä tapahtui saatanallisia asioita. He sanoivat, että eläviä ihmisiä poltettiin. He keksivät tarinan, että jokainen krematorio oli kaasukammio. Sepittäjien mielikuvitus tuotti jopa sellaista, että kun he näkivät sinertävää savua, he tiesivät, että juutalaisia poltettiin.

Toiset keksivät tarinan, että eläviä juutalaisia työnnettiin sisään poltettaviksi. Burg todisti, että hän haluaisi mielellään nähdä sellaisen juutalaisen, joka oli antanut sellaisia lausuntoja jonkin oikeudenkäynnin aikana. Hän sanoi, että tällainen juutalainen tulisi pakottaa ottamaan vala rabbiinisten menojen mukaan kalotti (päähine) päälaella, ilman Kristuksen kuvia, heprealaisen Raamatun kanssa, rabbin tai hurskaan uskonnollisen juutalaisen läsnäollessa. Sitten hänen pitäisi vannoa vala, että hän oli nähnyt jotain sellaista. Silloin nämä väärät lausunnot, nämä sairaat lausunnot, kumoutuisivat 99,5-prosenttisesti, koska pinnallinen vala ei ollut moraalisesti sitova näille juutalaisille.

Sinä aikana, jolloin hän oli pakkosiirtolaisten leirissä, Burg puhui kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ihmisen kanssa kaasukammioista ja noin 5-10 ihmisen kanssa krematorioista. Hänellä oli erityislupa, jonka turvin hän pääsi käymään eri alueilla, joilla juutalaisia pakkosiirtolaisia oli. Hän yritti saada haastatteluja eri ghetoista ja eri leireistä, koska tuohon aikaan hän oli jo tarkistanut erilaisia vääriä lausuntoja.

Vuonna 1945 Burg oli läsnä Nürnbergin oikeudenkäynneissä, kun esille nousi juutalaisia koskevia asioita. Yhdessä tällaisessa tilaisuudessa hän tapasi Ilja Ehrenburgin ja erään juutalaisen julkaisijan, joka oli ollut Auschwitzissa useita vuosia. Burg kysyi julkaisijalta, oliko tämä nähnyt laitoksia, joissa olisi tapettu ihmisiä kaasulla, ja tämä vastasi, että ei. Ehrenburg, joka oli ollut puna-armeijan propagandapäällikkö sodan aikana, kertoi Burgille, että hän oli käynyt Auschwitzissa, mutta hänkään ei ollut nähnyt mitään, mikä olisi viitannut kaasutuksiin. Burg oli keskustellut näistä tiedoista Zündelin kanssa yleisesti. Burg ei voinut ymmärtää, miksi kaasutuksista puhuttiin.

Burg itse oli juutalaisten vanhempien poika, ja hän vietti sotavuodet Transnistriassa, alueella, jonka saksalaiset olivat varanneet ei-hyväksytyille ihmisille, sellaisille kuin juutalaisille. Juutalaiset olivat pannassa, koska he olivat toivottaneet puna-armeijan tervetulleeksi. Ihmiset elivät tällä alueella pienissä kylissä ja kaupungeissa, mutta heidän oli tultava toimeen omin neuvoin ja olivat sen vuoksi huonommassa asemassa kuin ne, jotka olivat keskitysleireissä. Leireissä saksalaisviranomaiset huolehtivat asukeista, koska yleensä heitä käytettiin työvoimana. Tällä alueella juutalaisia vastaan hyökkäsivät ulkomaiset etniset ryhmät, mutta saksalaiset eivät järjestäneet tällaisia hyökkäyksiä.

Vuosina 1946 ja 1947 Burg eli Freisingissa, juutalaisten pakkosiirtolaisten leirissä lähellä Müncheniä amerikkalaisella vyöhykkeellä. Sen johtajana oli juutalais-amerikkalainen virkailija. Burg palveli hänen oikeana kätenään: hän organisoi poliisin, vankilan, sanomalehden ja kulttuuriasiat. Hän järjesti ryhmiä ja ajelutti heitä ympäri Baijeria näyttäen heille maisemia, museoita ja linnoja. Hänen leirikokemuksensa sisältyvät kirjaan Guilt and Fate.

Burgille luettiin kohta kirjasta ”Did Six Million Really Die?” (Richard Harwoodin [= Verrallin] kirja, eri kuin se, josta tämä on nyt suomennos, VL): ”Natsien ensimmäiset ehdotukset Madagaskarista lopullisen ratkaisun paikkana tehtiin Schacht-suunnitelman yhteydessä v. 1938.” Burg todisti, että sionistit estivät niiden juutalaisten maastamuuton natsi-Saksasta, jotka eivät menneet Palestiinaan. Sionistit estivät juutalaisia menemästä muihin maihin, koska heidän intressinään oli saada juutalaiset menemään Palestiinaan. Lisäksi useimmat maat kieltäytyivät vastaanottamasta juutalaisia maahanmuuttajia.

Saksan valtakunta tahtoi toimittaa juutalaiset ulos: kuinka ja minne olivat toisarvoisia kysymyksiä. Henkilöt, jotka Göringin alaisuudessa hoitivat juutalaiskysymystä, ottivat käyttöön suunnitelman, joka oli peräisin sionistiliikkeen perustajalta, Theodor Herzliltä, ja jonka mukaan juutalaiset muuttavat Ugandaan tai Madagaskarille. Molemmat nämä siirtokunnat kuuluivat Ranskalle. Suunnitelma ei toteutunut, mutta suunnitelman olemassaolo jo sinänsä todistaa, ettei juutalaisten tuhoamista ollut. Ja heidän työpanostaan myös tarvittiin. Burg sanoi painokkaasti, että saksalaiset eivät tuhonneet juutalaisia.

Vuoden 1933 siirtosopimus (Transfer Agreement; Haavara Agreement) oli yksi tärkeimmistä tapahtumista tämän holokausti-asian kontekstissa. Tämän sopimuksen mukaan noin 2,5 miljoonaa juutalaista vaihdetaan kuorma-autoihin. Sopimus ei koskaan toteutunut kokonaan, koska sionistit eivät kyenneet ottamaan niin paljon juutalaisia Palestiinaan.

Burg oli saanut selville, että Saksan sionistijohtajat olivat vaatineet jo v. 1933, että juutalaiset määrätään kantamaan keltaista tähteä. Sionistit eivät nähneet tätä loukkauksena vaan sankarillisena asiana, aivan kuten SS kantoi hakaristiä. Vuonna 1938 sionistiliikkeen johtaja Kolmannessa valtakunnassa sai aikaan sen, että juutalaiset alkoivat käyttää keltaista tähteä, vastoin sekä Göringin että Goebbelsin tahtoa.

Burg kirjoitti kirjoissaan siitä yhteistyöstä, joka vallitsi sionistijohdon – David Ben-Gurion mukaan luettuna – ja natsihallinnon välillä ennen sotaa. Joitakin päiviä sen jälkeen kun Hitler oli nimitetty kansleriksi, rabbi Leo Baeck, Saksan sionistijärjestöjen johtaja, ilmoitti julkisesti, että juutalaisuuden intressit ovat identtisiä kansallissosialismin intressien kanssa. Burg todisti, että Baeck tarkoitti ”sionismin”, ei ”juutalaisuuden”. Tuohon aikaan sionisteja oli Saksan juutalaisista 1,5 %. Muutama päivä myöhemmin eräs toinen sionistijohtaja (Siegfried Moses) antoi samanlaisen lausunnon. Näiden julistusten merkitys, todisti Burg, oli seuraava: ”Me nationalistiset juutalaiset, siis sionistit, olemme yksimielisiä tämän hallinnon kanssa. Me emme häpeä nationalistisia ajatuksiamme.” Ne saksalaiset, jotka joutuivat hoitamaan juutalaiskysymystä, alkoivat välittömästi tehdä yhteistyötä tämän juutalaisvähemmistön kanssa todistaakseen koko maailmalle, että he eivät olleet juutalaisvastaisia vaan tekivät yhteistyötä juutalaisten kanssa.

Tämän natsien ja sionistien välisen yhteistyön tuloksena 1930-luvun alkupuolella noin 120 000 juutalaista muutti Saksasta Palestiinaan. Vaikeuksia syntyi kuitenkin, kun Britannia, joka hallinnoi Palestiinaa, kieltäytyi myöntämästä enempiä maahanmuuttolupia arabien levottomuuden vuoksi.

Saksan sionistit ryhtyivät järjestämään lapsille juutalaiskielisiä kouluja, nuorille henkilöille työpajoja jne. valmistaakseen siten ihmisiä jonakin ajankohtana muuttamaan Palestiinaan. Sionistit olivat kiinnostuneita vain Palestiinaan tapahtuvasta maastamuutosta ja tekivät kaiken voitavansa varmistaakseen, ettei kukaan juutalainen päässyt muualle kuin Palestiinaan. Natseja kiinnosti saada juutalaiset muuttamaan pois maasta, minne vain pääsivät. Kuitenkin yhteistyö jatkui sionistien ja natsien välillä, sellaisten kuin Adolf Eichmann, Golda Meir ja David Ben-Gurion välillä, aina vuoteen 1942, jolloin sionistijohtajat olivat sitä mieltä, että he olivat päässeet päämääräänsä. Burg mainitsi, että jo tuolloin Saksan tappio oli nähtävissä ja sionisteista tuli kuin ”rottia, jotka jättävät uppoavan laivan.”

Burg keskusteli usein Zündelin kanssa tästä natsien ja sionistien yhteistyöstä. Burg uskoi, että sionistit olivat syyllinen osapuoli ja että saksalaiset olivat jääneet ansaan. Päästäkseen kaikesta sionistit käyttäytyivät kuin ovela varas, joka juoksee poliisin edellä ja huutaa ”Ottakaa varas kiinni!” Zündelin velvollisuus oli taistella tätä vastaan, ja Burg sanoi, että hän auttaa. Miksi?
”Koska muuten kansojen välille ei tule sovintoa. Totuus tulee hiljalleen esiin, ja tällä tavalla, sionistijohtajien aikaansaamana, viha juutalaisia vastaan kasvaa.”

Zündel oli kertonut Burgille, että tämän vuonna 1962 julkaistun kirjan Guilt and Fate ansiosta hänestä oli tullut se, mikä hän nyt oli, taistelija totuuden puolesta, taistelija omaa kansaa vastaan esitettyjä vääriä syytöksiä vastaan.

Burg todisti, ettei keskitysleireissä tapahtunut tuhoamisia. Terveempiä ihmisiä käytettiin vapaaehtoisena työvoimana. Burg painotti, että kultainen häkkikin oli vapauden rajoitus ja jopa rikos, mutta tarinat kaasutuksista tulivat sairaista aivoista. Burg tahtoi todistaa, että jopa Birkenaussa, jossa kaasutuksia väitettiin tapahtuneen, juutalaiset miehet ja naiset saattoivat saada erityiskohtelua. Eräs esimerkki oli Benedikt Kautsky, juutalainen, joka oli henkevä persoonallisuus sosialistis-marxilaisessa maailmanliikkeessä. Kautsky oli Birkenaussa sodan aikana ja teki siellä toimistotyötä. Hänen 79-vuotias äitinsä lähetettiin myös Birkenauhun. Kun tämä sairastui, hän sai erillisen huoneen ja lääkärin määräämän erikoisruokavalion. Tämä oli ”erikoiskäsittelyä”, jota annettiin, että tämän naisen elämää voitaisiin pidentää, ehkä jopa hänen sairautensa parantaa. Hän kuoli 80 vuoden ikäisenä. Kun tri Kautsky vapautettiin, hän palasi Wieniin Itävaltaan, jossa hän jatkoi tieteellistä työtään. Vuonna 1946, heti vapauttamisen jälkeen, tri Kautsky oli yksi ensimmäisistä, jotka julkaisivat kirjan. Sen saksalainen nimi oli Teufel und Verdammte (Paholainen ja kadotukseen tuomitut). Burg todisti, että kirja oli totuutta ja että sillä oli historiallinen arvo. Kuitenkin koko painos poltettiin. Puolitoista vuotta myöhemmin hän julkaisi toisen painoksen, jossa hän kirjoitti osia uudestaan ja teki muutoksia. Mutta hän ei kokonaan kirjoittanut sitä uudestaan. Kaasukammioista ei ollut dokumentteja, ja Kautsky myönsi, ettei hän itse ollut koskaan nähnyt kaasukammiota.

Kirjassaan Schuld und Schicksal Burg käsitteli Varsovan ja Lodzin ghettoja. Kun saksalaiset joukot valtasivat Varsovan, he tahtoivat koota juutalaisväestön yhteen. Todellisia ghettoja oli ollut siellä vuosisatoja, mutta sulautuneet tai vapautetut juutalaiset olivat eläneet kaukana ghetoista. Nyt saksalaiset tahtoivat koota kaikki juutalaiset yhteen. Käytännöllisessä mielessä ghetto oli myös perustettu juutalaisväestön suojelemista varten.

Sionistit olivat tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Gheton hallitseva elin oli virkaan asetettu juutalaisneuvosto. Juutalaisilla oli oma poliisi, omat vankilat ja omaa kaikki muukin. Luonnollisesti joukossa oli sellaisia, jotka olivat julmia. Yksi tällainen oli poliisin varajohtaja, joka myöhemmin teloitettiin. Burgin silmissä tämä teloitus oli osoitus siitä, että juutalaiset puolustivat itseään sionistien muodostamaa vähemmistöä vastaan, joka käytti juutalaisten enemmistöä omien tarkoitusperiensä toteuttamiseen.

Lodzin ghetossa oli juutalainen poliisi, juutalainen pankki, juutalainen raha, juutalainen postitoimisto ja vain juutalaisten käyttöön tarkoitetut postimerkit. Juutalaisia varten oli työpajoja. Jos saksalaisilla oli suunnitelma tuhota juutalaiset, miksi siellä oli työpajoja, kysyi Burg. Miksi nuo kuluerät? Miksi kouluttaa lapsia työelämään? Berliinin ansiosta, Burg todisti, juutalaiset toteuttivat käytännössä pienimuotoista Israelia. Näistä asioista ei kuitenkaan voinut nykyään puhua, koska nyt sanottiin, että tapahtui ”holokausti” ja juutalaiset murhattiin.

Saksan kansaa, ei vain natseja, oli syytetty väärin; eikä ainoastaan Saksassa asuvia saksalaisia vaan saksalaisia kaikkialla maailmassa. Burgin huomio oli kiinnittynyt tähän asiaan, koska hän uskoi, että se synnytti vihaa juutalaisia vastaan. Nykyisinkin sionistijohtajilla oli kiinnostus saada aikaan vainoja juutalaisia vastaan, ja Burg oli todistamassa estääkseen sen.

Vuonna 1982 Zündel kirjoitti Burgille kahdesti ja pyysi hänen apuaan ja neuvojaan Toronton sionisteja vastaan, jotka tuottivat hänelle ongelmia. Zündel oli ollut sitä mieltä, että niistä voisi olla hänelle apua.

Burg oli useaan otteeseen keskustellut Saksan korvauksista Zündelin kanssa. Burg oli sitä mieltä, että ellei holokaustia olisi keksitty, saksalaiset eivät maksaisi korvauksia, ja, hän tähdensi, ”he maksavat”. Hän käsitteli tätä aihetta kirjassaan Guilt and Fate, jonka Zündel oli lukenut 1960-luvulla. Israel perustettiin vuonna 1948, ja vuonna 1951 sillä ei vielä ollut diplomaattisia yhteyksiä Saksan liittotasavallan kanssa. Kyseisenä vuotena Israel antoi Maailman juutalaiskongressin edustajalle, tri Nahum Goldmannille, valtuudet neuvotella Saksan liittotasavallan kanslerin, tri Adenauerin, kanssa Saksan syyllisyydestä. Ben Gurionin johtama Israel halusi rahaa noilta ”kirotuilta saksalaisilta” mutta ei tahtonut istua heidän kanssaan samaan pöytään neuvottelemaan. Goldmannin ja Adenauerin neuvotteluiden tulos oli, että Saksa tunnusti, että se oli syyllistynyt holokaustiin juutalaisia vastaan.

Burg todisti, että oli tärkeää tarkastella erikseen Israelin valtiolle suoritettuja maksuja. Israelia ei ollut olemassa sodan aikana. Se oli silloin Palestiina ja kuului brittihallintoon. Koko toisen maailmansodan aikana yksikään saksalainen sotilas ei ollut Palestiinassa. Mitä siellä pitäisi hyvittää ja korvata, kysyi Burg.

Israel esitti Saksalle dokumentin, jossa todettiin, että neljästä Euroopan juutalaisesta kolme oli tapettu, ja noista kuolleista ihmisistä Israel vaati korvausta. Dokumentti ei väittänyt, että kuusi miljoonaa oli kuollut. Dokumentissa ei puhuttu kaasutuksista eikä murhista. Käytetty sana oli ”tapettu”. Alkuperäinen 3,5 miljoonan markan suuruinen summa oli kasvanut, eikä ainoastaan nykyisten saksalaisten ollut määrä maksaa vaan myös syntyvien. Rahasummia perusteltiin keksimällä, että 40 miljoonaa juutalaista oli tapettu kaasulla, sitten 25 miljoonaa, sitten n. 6 miljoonaa, määrä, joka sittemmin on pysynyt.

Burg todisti, että syy siihen, että sotarikosoikeudenkäyntejä yhä jatkettiin Saksan liittotasavallassa ja Yhdysvalloissa, oli se, että tahdottiin todistaa jokaiselle, että saksalaisia, myös Amerikassa ja Torontossa syntyneitä, oli syytettävä juutalaisten murhaamisesta ja kaasuttamisesta.

Israelin olemassaolo perustui siihen, että holokausti tapahtui. Liittotasavallan saksalaiset maksoivat Israelille työllä rehellisesti ansaittua rahaa, pohjaton rahasampo.

Goldmann neuvotteli myös niiden puolesta, jotka oli vapautettu keskitysleireistä. Nämä olivat niitä, jotka olivat kärsineet, sanoi Burg, niitä, joilta oli otettu pois kodit ja asunnot, niitä, jotka olivat jättäneet kaiken taakseen. Erityisiä korvaustoimistoja perustettiin ympäri maailmaa, missä Saksalla oli edustustoja.

Burg keskusteli Zündelin kanssa siitä, kuka oli vastuussa siitä vihollisuudesta, joka vallitsi maailmassa saksalaisten ja juutalaisten välillä. Hän kertoi Zündelille, että ensimmäinen maailmansota oli tuonut sionisteille kotipaikan Palestiinaan mutta ei kansaa. Tämä oli aivan liian vähän, ja oli tehtävä kaikki mahdollinen Israelin valtion luomiseksi. Tämä oli mahdollista vain sodan avulla. Oli tultava maailmansota. Sen vuoksi sionistit tekivät yhteistyötä niiden kanssa, jotka tunnettiin Wall Streetinä (= pörssimaailma, rahamaailma). Wall Street sai aikaan toisen maailmansodan, aivan kuten he olivat saaneet aikaan ensimmäisen maailmansodan. Burg huomautti, että myös Hitlerin hallintoa oli tuettu, koska sen oletettiin taistelevan kommunisteja vastaan. Kansallissosialistien tavoin myöskään kommunistit eivät halunneet tulla riippuvaisiksi Wall Streetistä. Churchillin, sionistien ja Wall Streetin amerikkalaisten yhteisenä suunnitelmana oli varmistaa, että kansallissosialistit ja kommunistit ”lyövät toinen toisensa ulos”. Chaim Weizmann oli sanonut, että hän oli halukas uhraamaan Saksan juutalaiset Israelin valtion hyväksi.

Burg yhtyi käsitykseen, että Zündel oli osoittanut vilpitöntä tiedonhalua juutalaiskysymyksen suhteen. Zündel oli saksalainen, ja hän puolusti maataan, sanoi Burg. Zündel oli sanonut hänelle, että hän katsoi elämäntehtäväkseen puolustaa kansaansa, koska sitä häpäistiin. Burg itse uskoi, että Saksan kansaa häpäistiin. Hän oli ilmaissut tämän näkemyksen kirjoissaan ”uudelleen ja uudelleen” ja oli joutunut kärsimään sen vuoksi henkilökohtaisesti. Burg oli tyytyväinen, että Zündel oli oppinut jotain häneltä siinä, että hän ei puhunut automaattisesti ”juutalaisista” vaan sen sijaan painotti ”sionisteja”.

Jos holokaustitarina jatkaisi entistä rataansa, sanoi Burg, silloin juutalaisten ja saksalaisten välillä ei olisi koskaan vilpitöntä suhdetta. Sionistijohtajat pitäisivät huolta siitä. Burg oli kertonut Zündelille, että sellaiset filmit kuin ”Holocaust” ja Shoah” olivat historian vääristelyn levittämistä ja että niiden tarkoituksena oli näyttää saksalaisille, miksi heidän täytyi maksaa ja miksi maksaminen tulisi jatkumaan vielä joidenkin sukupolvien ajan.

Burg todisti, että jos Zündel olisi kulkenut virran mukana, hänellä ei olisi niitä ongelmia, joita hänellä nyt oli. Elämä olisi ollut paljon helpompaa hänelle. Burg oli sitä mieltä, että jos Zündeleitä olisi kaksi tai kolme lisää, se olisi parempi juutalaisillekin.

Syyttäjä päätti olla ristikuulustelematta Burgia.

Tutkijoiden lausuntoja

1. Syyskuussa 1944 saksalaiset kutsuivat Punaisen Ristin Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin, koska liittoutuneiden propaganda julisti, että saksalaiset tuhoavat leireissä juutalaisia myrkkykaasulla. Punaisen Ristin delegaatio sai täysin vapaasti keskustella juutalaisten ja kenen tahansa kanssa, myös leirin yhteyteen majoitettujen englantilaisten sotavankien ja leirissä työssä käyvien vapaaehtoisten siviilityöntekijöiden kanssa, joita leirissä oli varsinaisten asukkien ja sotarikollisten lisäksi. Nämä ryhmät työskentelivät toistensa yhteydessä, joten he tiesivät toistensa asioista.

Delegaatit tutkivat leirin huolellisesti, eivätkä he havainneet mitään kaasutuksiin viittaavaa. He tiedustelivat kaikilta ryhmiltä, myös siviilityöntekijöiltä ja englantilaisilta, tiesivätkö he mitään ”moderneista suihkuista”, joissa internoituja kaasutettaisiin ryhmissä, kuten propaganda väitti. Ei kukaan, ei yksikään juutalainen, ei yksikään englantilainen, ei yksikään siviilityöntekijä eikä kukaan muukaan tiennyt sellaisista mitään. Delegaatit eivät löytäneet mitään ”kaasukammioita”. Raportissaan he joutuivat toteamaan, ettei Auschwitzissa ole kaasukammioita.

Sodan jälkeen Punainen Risti ja Vatikaani haastattelivat leireillä olleita, eivätkä asukit puhuneet kaasukammioista mitään (Punaisen Ristin dokumentti nro 9925, kesäkuu 1946).

Kolmiosaisessa raportissaan (Geneve, 1947) Punainen Risti toteaa keskitysleireistä: ei ole mitään todisteita kansanmurhasta.

Vuonna 1956 Punainen Risti arvioi tutkimustensa perusteella, että toisessa maailmansodassa kuoli Euroopassa kaikista syistä (taudit, epidemiat, vanhuus, pommitukset, tappamiset) n. 300 000 juutalaista. Myöhemmin Punainen Risti asetti kuolleille ylärajan: toisen maailmansodan aikana Euroopassa on voinut kuolla korkeinaan 1-1,5 miljoonaa juutalaista. Historioitsija David Irving on arvioinut, että ehkä vain 100 000 juutalaista kuoli sodassa tappamalla (olivat lähinnä saksalaisia vastaan taistelleita partisaaneja).

Maailman juutalaiset, Vatikaani, Punainen Risti ja saksalaiset eivät tienneet mitään juutalaisten joukkomurhista, koska sellaisia ei tapahtunut. Saksalla oli olemassaolonsa ollessa uhattuna muutakin tekemistä kuin murhata juutalaisia ja sitten salailla sitä.

2. Prof. Arthur Butz on kirjoittanut kirjan ”The Hoax of the Twentieth Century” (”1900-luvun suurin huijaus”). Esitellessään tätä kirjaa prof. E. L. Hebden Taylor toteaa (Christian News Encyclopedia, s. 1093):
”Butz osoittaa, että useimmat niiden todistajien kertomuksista, jotka väittävät nähneensä kaasutuksia, ovat mielikuvitusta. Pilkkukuume, jota liittoutuneet tuhoamalla täydellisesti Saksan huoltoyhteydet sodan viime päivinä edistivät, aiheutti noin miljoonan juutalaisen kuoleman toisessa maailmansodassa. Mitä Zyklon B:hen tulee, se oli tavallinen hyönteismyrkky, jota käytettiin pilkkukuumetta levittävien täiden tuhoamiseen. Auschwitzin ”kuolemanhaju” tuli keinokumia valmistavien tehtaiden hydrausprosessista.”
Taylor kertoo sitten eräästä TV-keskustelusta, jossa Butz totesi, ettei yksikään löydetty natsidokumentti viittaa tuhoamispolitiikkaan;
…ei ole uskottavaa, että niin valtavaa tuhoamisohjelmaa olisi voitu toteuttaa panematta jotakin paperille. Laaja-alaiset toimet tuottavat väistämättä paperia puhtaasti teknisistä syistä, eivätkä toimenpiteet kulje ilman sitä; insinöörit, rakentajat ja muut ammattimiehet tarvitsevat paperidokumentteja töitään varten. Kuitenkaan ei ole olemassa paperidokumentaatiota kaasukammioiden rakentamisesta juutalaisten tuhoamista varten. Mutta krematorioiden suunnittelusta ja rakentamisesta on olemassa runsaasti tällaisia dokumentteja.
Kun Butzilta kysyttiin, mitä varten krematorioita rakennettiin, hän vastasi:
Niiden avulla taisteltiin pilkkukuumetta vastaan.

Fil. tri Austin App kertoo Butzin kirjasta seuraavaa (Christian News Encyclopedia, s. 1096):

”Tunnettu tiedemies, apulaisprofessori Arthur Butz, on suunnannut koneenrakennusta ja tietojenkäsittelyoppia koskevan koulutuksensa sen väitteen tutkimiseen, että Kolmas valtakunta olisi suunnitellut ja toteuttanut Euroopan juutalaisten joukkomurhan. Tri Butz ei spekuloi eikä luota sekundaarisiin lähteisiin, hän analysoi dokumentteja – - Perusteellisen ja objektiivisen tutkimuksensa lopussa Butz sanoo: ”Euroopan juutalaisia ei tuhottu eikä Saksa yrittänytkään tuhota heitä. Saksa pakkosiirsi tietyn ihmismäärän, ja nämä ihmiset siirrettiin lopulta uudelleen liittoutuneiden ohjelman mukaisesti. Juutalaiset kärsivät sodan aikana siitä, että heitä kuljetettiin itään ja heidän omaisuuttaan takavarikoitiin, ja ennen kaikkea he kärsivät paljon olosuhteista, jotka liittyivät Saksan tappioon. Ehkä miljoona heistä kuoli. Jokainen Euroopassa kärsi sodan aikana, etenkin Keski- ja Itä-Euroopan kansat. Ne, jotka kärsivät eniten, olivat häviäjät, saksalaiset (ja itävaltalaiset), jotka menettivät 10 miljoonaa sotatoimissa, liittoutuneiden pommituksissa, sodanjälkeisessä neuvostoterrorissa, sodanjälkeisessä sotavankityössä Neuvostoliitossa ja Ranskassa ja puolalaisten ja muiden toimeenpanemissa karkotuksissa, joissa heitä karkotettiin kotimaistaan hyvin brutaaleissa olosuhteissa ja kostonhimoisissa miehitystoimissa vuosina 1945-1948.”

Butz sanoo myös, että hänen arvionsa miljoonasta juutalaisuhrista on todennäköisesti liian korkea ja että se pitää sisällään ne, jotka kuolivat vanhuuteen ja sairauteen, ne, jotka laillisesti teloitettiin partisaaneina, ja ne, jotka tuhoutuivat neuvostovallan alaisuudessa.

Saksan keskitysleirit olivat sitä, mitä saksalaiset sanoivatkin niiden olevan, turvallisuus- ja työleirejä, eivät kuolemanleirejä. Saksalaiset Einsatz-joukot, jotka toimivat itärintaman takana, käsittivät n. 3000 miestä, joiden tehtävänä oli kukistaa partisaaneja eikä suinkaan teloittaa juutalaisia vain siksi, että nämä olivat juutalaisia.”

App kertoo Butzin myös osoittaneen, ettei mitään tuhoamisohjelmaa ollut olemassa:
”Prof. A. R. Butzin ”The Hoax of the Twentieth Century” vakuuttaa jokaisen lukijan siitä, että Kolmas valtakunta ei tuhonnut juutalaisia eikä koskaan suunnitellutkaan sellaista. Kuuden miljoonan taru on sodanaikaista kauhupropagandaa.”
Earl Denny kertoo eräästä Butzin julkisesta esiintymisestä 21.10.1977 (Spotlight 1.5.1978):
”Tri Butz syytti harvinaislaatuisessa julkisessa esiintymisessään ihmisten herkkäuskoisuutta siitä, että väite, että ”Hitler tappoi 6 miljoonaa juutalaista”, on saanut laajan yleisen hyväksynnän. Hänen esiintymisensä on harvinaislaatuinen, koska hänen kollegansa välttelevät häntä ja koska häntä ja hänen henkeään on uhattu sen jälkeen kun hänen kirjansa, jossa hän väittää, ettei natsi-Saksalla ollut suunnitelmaa tuhota juutalaiset fyysisesti, oli julkaistu. Butz sanoo, että monet ihmiset uskovat tähän legendaan yhdenmukaisuuden pakon, en-tahdo-olla-erilainen-asenteen, vuoksi ja koska he vain olettavat, ”ettei kukaan kerro sellaisia valheita” ja että sen niin ollen täytyy olla totta.

Butzin mukaan väitteen kuudesta miljoonasta uhrista esittivät sionistit vuoden 1942 lopulla ja vuonna 1943. Sionistipropagandaa johti rabbi Wise, siihen aikaan sekä American että World Jewish Congressin johtaja. Alkuaan sionistien motivaatio esittää tällainen tuhoamisväite liittyi vaatimukseen, että brittien tulee avata Palestiina juutalaisten maahanmuutolle.

Butzin mukaan Nürnbergin oikeudenkäynti oli laiton; se pantiin toimeen ex post facto-lailla, ja siksi niillä, jotka järjestivät oikeudenkäynnin, ei ollut ennalta tunnustettua tuomiovaltaa. Oikeudenkäynnin henkilötodistuksia ei voida pitää luotettavina niissä laittomissa ja hysteerisissä oloissa, joissa oikeudenkäynti käytiin – - todistuksia voitiin pakottaa eri tavoin. Dokumentit olivat liittoutuneiden, Saksan vihollisten, kontrollissa. Vain sellaisia dokumentteja käytettiin, joita syyttäjäpuoli piti ”relevantteina”.

Saksalaiset dokumentit eivät puhu mistään tuhoamispolitiikasta. Ne puhuvat ”lopullisesta ratkaisusta”, mutta sillä saksalaiset tarkoittivat juutalaisten karkottamista Euroopasta. Vielä Butz sanoo, että Punaisen Ristin raportit eivät pidä yhtä tuhoamistarinan kanssa. Vatikaanin raportitkaan eivät tue sitä. Juutalaisten päiväkirjoissa tai juutalaisneuvostojen raporteissa ei puhuta mistään tuhoamisohjelmasta. Missä siis on todellinen todiste? Butz sanoo, ettei sellaista ole, ja siksi kyseessä on ”the Hoax of the Twentieth Century”, ”1900-luvun suurin huijaus.””

The Institute for Historical Review esittelee myös Butzin kirjan ja toteaa, että Butz osoittaa siinä, kuinka sodanjälkeisiä sotarikosoikeudenkäyntejä lavastettiin ja kuinka todisteita tehtiin väärentämällä.

Religious News Service kertoo 18.2.1977 Butzin kirjasta:
”Tri Butz väittää, että holokaustitarina perustuu naurettavalle informaatiolle. Sionistien järjestämä kampanja on levittänyt tarinaa siitä, että natsit murhasivat juutalaisia. Auschwitzin kuolemat johtuivat luonnollisista syistä. Lääkkeitä ja ruokaa oli vähän.”

Christian News sanoo 7.5.1990:
”Butzin mukaan ”tuhoaminen” on propagandahuijaus. Auschwitz-tarina on ”pelkkä valhe, joka koostuu valapattoudesta, väärennöksistä, tosiasioiden vääristelyistä ja asiakirjojen vääristä tulkinnoista”.”

3. Juutalainen historioitsija Samuel Gringauz toteaa holokaustin ”todistajista”:
”Holokaustista ”pelastuneiden” muistelmat ja kertomukset ovat suurimmaksi osaksi pelkkää naurettavaa jaarittelua, kirjoitusmaanista liioittelua, dramaattisten tehokeinojen käyttöä, liiallista mahtipontisuutta, harrastelijamaista filosofointia, teennäistä tunteilua, tarkistamattomien juorujen kertomista, ennakkoluuloja ja yksipuolista hyökkäilyä tai puolustelua ”(Jewish Social Studies, tammikuu 1950, Vol. 12, s. 65).

Niinpä vuonna 1960, kun virallisesti tunnustettiin, ettei Saksan maaperällä olleissa leireissä ollut kaasukammioita tai joukkomurhia, tuhannet näitä koskevat todistukset mitätöitiin, niillä ei ollut mitään uskottavuutta eikä todistusarvoa. Ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö asiat olisi samoin Puolan maaperällä olleiden leirienkin suhteen.

4. Auschwitz-oikeudenkäynnin (Frankfurtissa 1960-luvulla) jälkeen oikeus valitti lausunnossaan:
”Oikeudelta puuttuivat lähes kaikki keinot, joita normaalisti käytetään murhaoikeudenkäynneissä kuvan saamiseksi siitä, mitä tosiasiallisesti tapahtui. Ei ollut uhrien ruumiita, ei ruumiinavauksia, ei asiantuntijoiden lausuntoja kuoleman syystä ja ajankohdasta, ei johtolankoja murhaajista, ei murha-aseita jne.”

Oikeus siis virallisesti sanoo, ettei Auschwitzissa ollut kaasukammioita (murha-aseita) ja ettei saksalaisten syyllisyydestä ole mitään viitteitä (”johtolankoja”).

5. K. C. Gleason sanoo (Journal of Historical Review, talvi 1984), että informaatio, joka koski juutalaisten joukkomurhaa toisessa maailmansodassa, ymmärrettiin lännessä sodan aikana kauhupropagandaksi:
”Liittoutuneiden johto ei suhtautunut siihen vakavasti, ei myöskään liittoutuneiden tiedustelu; ei Amerikan yleisö eikä Englannin yleisö; eivät Amerikan juutalaiset eivätkä edes Euroopan juutalaiset – - Massiivinen ja perusteellinen mutta vähän luettu v. 1981 julkaistu tutkimus Britannian sodanaikaisesta tiedustelusta, ”the British Intelligence in the Second World War”, tukee vahvasti käsitystä, etteivät brittiläiset yhdistäneet sitä, mikä osoittautui satunnaisiksi juutalaisten ampumisiksi, mihinkään joukkomurhaan – - Ja eräs entinen OSS:n (Office of Strategic Services, USA) agentti, joka toimi Euroopassa, kertoi hiljattain lausunnossaan, että OSS sai ennalta tiedon saksalaisten suihkukoneiden kehittämisestä, natsien yrityksistä kehittää ydinase, V-1 ja V-2 ohjuksia koskevista salaisuuksista ja Hitleriä vastaan suunnatusta salaliitosta. Nämä olivat hyvin salaisia asioita Kolmannessa valtakunnassa. Vaikka OSS olisi saanut vain sanallista informaatiota suunnitellusta juutalaisten tuhoamisesta, tiedon siitä pitäisi löytyä monista sodanajan Euroopan tiedusteluraporteista. Sitä ei löydy. On päinvastoin täysin selvää, ettei amerikkalaisten agenttien raporteissa ole mainintoja Euroopan juutalaisten tuhoamista koskevista kertomuksista tai uskoa sellaisiin. Jos huhut tuhoamisesta, jonka sanottiin olevan yleistä leireissä, olisivat olleet uskottavia, agenttien raporteista olisi tullut ilmetä shokki ja huoli. On selvää, että leirien työntekijöiden määrän äkillinen vähentyminen olisi loogisesti herättänyt epäilyjä heidän hävittämisestään. OSS kuitenkin sai paljon tietoa keskitysleirien roolista Saksan sotaponnisteluissa; itse asiassa se tuli siihen tulokseen, että todistusaineisto Saksan syyttämiseksi tuhoamisohjelmasta on riittämätön.

Euroopan vallattujen kaupunkien juutalaisneuvostoilla ei ollut mitään vihiä mistään saksalaisten suunnitelmista tuhota heidän väkensä fyysisesti. Ja näin asia oli kaikkialla natsien hallitsemassa Euroopassa. Ranskan, Hollannin, Tanskan, Kreikan, Unkarin ja muiden maiden juutalaiset käyttäytyivät tavalla, joka osoitti epäuskoa tähän sen ajan mielikuvitukselliseen juoruun. Kaikkein dramaattisin todistus, jopa todiste, siitä, että nämä väitteet hylättiin yleisesti, on kuitenkin se yksinkertainen tosiasia, että läpi sodan juutalaiset nousivat vastarintaa tekemättä ”uudelleenasutusjuniin”.

Amerikan ja muiden liittoutuneiden maiden juutalaisjärjestöt osoittivat samanlaista haluttomuutta suhtautua vakavasti tarinoihin, joita virtasi ”vanhasta maasta”. Kyllä, useimmat olivat nähneet lehtikirjoituksia natsien juutalaisia kohtaan harjoittamasta julmuudesta, ja kyllä, miehityksen alla elävien sukulaisten sana vahvisti, että juutalaisten olot olivat ankarat. Kuitenkaan minään hetkenä Amerikan tai Britannian juutalaiset eivät lähteneet mihinkään laajaan, määrätietoiseen ja koordinoituun yritykseen pelastaa heidät, eivätkä he ryhtyneet edes protestoimaan.”

6. Juutalainen Raul Hilberg myönsi Zündel-oikeudenkäynnissä v. 1985, ettei yksikään tieteellinen tutkimus ole koskaan todistanut natsien kaasukammioiden olemassaoloa.

7. Germar Rudolf kirjoittaa toimittamansa kirjan ”Dissecting the Holocaust” sivulla 37:
”Omassa luvussaan ilmakuvien ammattitulkitsija John Clive Ball esittää tärkeimmät ilmakuvat Treblinkasta, Babi Jarista ja Auschwitz-Birkenausta ja osoittaa, ettei väitteitä näissä paikoissa tapahtuneista joukkomurhista voida ilmakuvista vahvistaa, vieläpä, että ilmakuvat suurimmaksi osaksi osoittavat ne vääriksi.”

Tuossa ”omassa luvussaan” Ball toteaa:
”Tähän mennessä yksikään ilmakuva ei vahvista väitettyä juutalaisten joukkomurhaa missään Saksan miehittämän Euroopan kolkassa toisen maailmansodan aikana. Lisäksi ilmakuva-analyysi osoittaa vääräksi väitteen, että ”natsit” olisivat tahtoneet pitää väitettyjen tuhoamisleirien tapahtumat salassa. Monissa tapauksissa ilmakuvat osoittavat selvästi, että joitakin tapahtumia, joista silminnäkijät ovat todistaneet, sellaisia kuin Unkarin juutalaisten tuhoamista tai Babi Jarin joukkoteloituksia, ei todellisuudessa lainkaan tapahtunut.”

8. Silminnäkijätodistusten arvioinnin asiantuntija prof. Elisabeth Loftus (itse juutalainen) kertoo silminnäkijätodistusten todistusarvosta:
”Kaikista todistuskategorioista nämä ovat kaikkein epäluotettavimpia maailmanlaajasta mediamainonnasta ja holokaustiaihetta ympäröivästä hyvin latautuneesta ilmapiiristä johtuen.”

9. Germar Rudolf:
”Niiden rakennusten tutkimus, joita on väitetty käytetyn joukkokaasutuksiin, on osoittanut, ettei Auschwitzin väitetyissä ”pääkaasukammioissa” – pääleirin krematorion ruumishuoneessa ja krematorioiden II ja III ruumishuoneissa – ole havaittavissa, mistä tai millä tavalla myrkkykaasua olisi tuotu sisään. Reiät, jotka nykyisin katossa näkyvät, on tehty sinne sodan jälkeen. Jos tätä havaintoa ei kumota, tämä yksin tekee joukkokaasutukset täysin mahdottomiksi.”

10. Tohtori William B. Lindsey, joka oli toiminut 33 vuotta tutkijakemistinä Dupont-yhtiössä, todisti vuoden 1985 Zündel-oikeudenkäynnissä, että Auschwitzin kaasutustarina on teknisesti mahdoton. Tutkittuaan huolellisesti paikan päällä Auschwitzin, Birkenaun ja Majdanekin ”kaasukammiot” hän ilmoitti:
”Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei ketään tapettu tieten tahtoen tai tarkoituksellisesti Zyklon B:llä tällä tavalla. Pidän sitä täysin mahdottomana” (The Globe and Mail, 12.2.1985, s. M3).

11. Juutalaiset eivät ole ainoita, joiden kohtalo toisessa maailmansodassa natsien käsissä on ollut tutkimuksen kohteena. Jehovan todistajien kohtalon tutkimusta voidaan verrata juutalaisten kohtalon tutkimukseen.

Ruotsalaisen Jehovan todistaja Ditlieb Feldererin juutalaistaustainen äiti pakeni poikansa kanssa vuoden 1942 paikkeilla Italiaan ja siirtyi sieltä myöhemmin Ruotsiin. Sodan jälkeen Felderer ryhtyi tutkimaan, mitä tapahtui niille Jehovan todistajille, jotka kieltäytyivät Hitlerin aseista, heitähän sanottiin tuhotun 60 000. Hän tutki heidän kohtaloaan yhteisönsä päätoimiston arkistoissa New Yorkissa, samoin monissa muissa maissa, mm. Skotlannissa ja Ruotsissa, ja tuli siihen tulokseen, että vain 203 Jehovan todistajaa oli teloitettu, ei 60 000.

Hän alkoi epäillä myös juutalaisholokaustia ja ryhtyi tutkimaan myös sitä, ja päätyi havaintoon, että sekin oli petos. Hän teki n. 30 matkaa Puolaan ja kävi keskitysleireissä satoja kertoja. Hänen vaimonsa oli vietnamilaiselta vaikuttava filippiiniläinen, ja tämä seikka helpotti hänen liikkumistaan kommunistimiljöössä. Felderer vertasi CIA:n v. 1979 julkistamia ilmakuvia omiin havaintoihinsa ja kykeni yksityiskohtaisesti osoittamaan, kuinka rakenteita oli sodan jälkeen Auschwitzissa muuteltu ”kaasutuksia” tukevaan suuntaan. Hän paljasti mm. valesavupiipun, johon kuitenkaan ei ollut hormiyhteyttä, ja ”kaasukammion” katon valeaukot, jotka oli hakattu sinne jälkeenpäin ja joita väitettiin sitten Zyklon B:n annosteluväyliksi.

Felderer oli todistajana v. 1988 Zündel-oikeudenkäynnissä Kanadassa (Zündeliä syytettiin holokaustin kieltävän kirjallisuuden levittämisestä), ja siellä hän antoi todistuksen, ettei saksalaisilla ollut kaasukammioita. Felderer osoitti, etteivät juutalaiset kirjoittajat, esim. Raul Hilberg, olleet koskaan käyneet tutkimassa ”kuolemanleirejä”, joista he kirjoittivat. Enimmäkseen he lainailivat toisiltaan ja ylistivät sitten toisiaan. Hän kertoi myös, että Auschwitzissa oli uimahalli, tanssisali ja konserttitalo.

Myöhemmin Felderer irtaantui Jehovan todistajista, ja nämä väittävät yhä, että tuhansia Jehovan todistajia tuhottiin keskitysleireissä.

12. Fil.tri, prof. Austin App (LaSalle College, USA) kuvaa sodanjälkeisiä tapahtumia omaelämäkertateoksessaan ”German-American Voica for Truth and Justice”. Hänen mukaansa todellinen holokausti olivat saksalaisten joukkomurhat sodan jälkeen. Nämä joukkomurhat olivat todellisia päinvastoin kuin juutalaisten valheholokausti. Kirjansa sivulla 262 App kertoo, että puolalaiset ja neuvostoliittolaiset karkottivat Sleesiasta, Tsekkoslovakian sudeettialueilta ja Baltiasta 15 miljoonaa saksalaista, joista 2,5 miljoonaa murhattiin matkalla. Heidät myös ryöstettiin ja raiskattiin massaraiskauksissa. Jaltalla ja Potsdamissa Amerikan presidentit, Stalin, Churchill ja Attlee antoivat tähän valtuutuksen. Saksalaisia on kohdeltu sodan jälkeen kuin heillä ei olisi mitään oikeuksia. Heidät on jopa pakotettu rankaisemaan niitä, jotka kieltävät holokaustin, vaikka mitään holokaustia ei tapahtunut. He siis rankaisevat oman valheellisen nöyryytyksensä kieltämisestä.

App sanoo, että 6 miljoonan juutalaisholokausti on historian röyhkein valhe. Kaikkialla vallitsee germanofobinen epärehellisyys.

13. Juutalainen Joseph Burg sanoo, että holokausti on ”hirvittävä valhe”. Paul Rassinier sanoo: ”Holokaustiväite on historiallinen valhe, kaikkien aikojen traagisin ja kauhein huijaus”. Arthur Butz sanoo, että holokausti on ”1900-luvun suurin huijaus”. Prof. Robert Faurisson sanoo, että holokausti on ”historiallinen valhe”.

 

 

About these ads

3 thoughts on “Vesa-Ilkka Laurion holokaustiartikkelit

  1. Ahkerasti tänne sun blogille yritetään saada ängettyä tota rotukiihkoilua. Hyvä kun karsit sen. Yritetäänkö tässä nyt saada jotain mistä voi nyöhemmin syyttää. Poistamasi kommentti oli ihan hyvä mut häiritsi vähän toi rotujen eriarvoisuus mikä sinne oli ympätty. tarkkana kuin porkkana ettei forss saa materiaalia.

  2. http://germarrudolf.com/2012/03/over-my-dead-body/

    Rudolfin blogista mainio pätkä: ”Israel Shamir commented my letter as follows:

    “In my view, Holocaust approval is an approval of Jewish superiority and exclusivity, while Holocaust denial is a rejection of this exclusivity claim, and thus a duty of non-racist and/or a Christian. Germar Rudolf is a scientist dissident who was recently torn from his young wife and baby in the United States and extradited to his native Germany to stand trial for a scientific investigation of Auschwitz, the best-selling Rudolf Report. Born in 1964, he is one of the youngest high-profile Revisionists who came out of the post-war generation – young folks as a rule brutally brain-washed with conventional Holocaust lore. Germar, as we know, is different.”

    Elikkäs holokaustin kieltäminen on Shamirin mielestä jokaisen kristityn ja ei-rasistin velvollisuus.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s